Kolme vuotta sitten juhannusviikolla pirkanmaalaisen perheen ollessa lomareissussa, heidän omakotitalossaan tapahtui viemärivahinko, jonka seurauksena talon lattiat tulvivat jätevettä. Naapuri havaitsi vahingon ja hälytti paikalle apua nähtyään jätevesien valuvan talon ulkoseiniä pitkin. Puhdistustoimenpiteistä huolimatta rakennus irtaimistoineen tuhoutui täysin altistuttuaan yhdyskuntajätteen myrkyllisille mikrobeille ja bakteereille. Perhe menetti kerralla lähes kaiken omaisuutensa.
Asiaa tutkittaessa vahingon syyksi paljastui viemäriputken tukkeutuminen. Tukoksen oli aiheuttanut viemärikaivon muoviosien sulaminen putkeen, mikä johtui naapurin varomattomasta tulenkäytöstä lehtikasojen polttamisessa. Samalla paljastui niin ikään, että jätevesikaivoon liitetty ylivuotoputki, jonka tarkoituksena oli toimia varajärjestelmänä juuri putkitukosten varalta, oli asennettu väärin eikä se ollut estänyt veden nousemista viemärin yläpuolelle ja tulvimista omakotitalon sisätiloihin kuten sen olisi pitänyt. Ylivuotoputken asennuksesta vastasi vesihuoltolaitoksen omistava kaupunki.
Sanomattakin on selvää, että varsinainen jälkipyykki vahingon johdosta käytiin käräjillä, kun riitaiseksi odotettavasti muodostui se, kuka oli korvausvastuussa aiheutuneesta vahingosta. Toimistomme edusti vahingonkorvausriidassa kantajaa.
Lähtökohtana oli pidettävä sitä, että kaupunki oli vastuussa vesihuollossa olevan” virheen” aiheuttamasta vahingosta suoraan vesihuoltolain (28 §) nojalla. Pirkanmaan käräjäoikeus vahvisti tämän asiassa antamallaan välituomiolla. Kaupungin vahingonkorvausvelvollisuus perustui ns. ankaraan vastuuseen, johon ei vaikuttanut se, että vahingon syntymistapa oli oikeudenkin mukaan yllättävä ja harvinainen. Kaupungin vastuuta ei poistanut edes se, että vahinko sai alkunsa naapurin toiminnasta, koska jätevesien nouseminen omakotitaloon johtui viime kädessä siitä, että kaupungin toimesta asennettu ylivuotoputki oli väärin asennettu ja toimimaton vahingonhetkellä.
Välituomiolla siis ratkaistiin kaupungin vahingonkorvausvelvollisuus, mutta jäljelle jäi vielä kysymys kantajalle korvattavan vahingon määrästä. Olennaiset erimielisyydet osapuolten välillä koskivat kaupungin runkoviemäristä peräisin olleen veden saastuttaman omakotitalon arvoa ja talolle sekä irtaimistolle aiheutuneen vahingon laajuutta.
Vahingonkorvauslain mukaan esinevahinkona on korvattava esineen korjauskustannukset ja vahingosta aiheutuneet muut kulut sekä arvonalennus taikka tuhoutuneen esineen arvo. Kantaja vaati vahingonkorvauksena omakotitalon uudelleen rakentamiskustannuksia, kun taas kaupunki oli pitkään sitä mieltä, että talo olisi korjattavissa asumiskuntoon. Myönnettyään lopulta, että talo oli purkukuntoinen, kaupunki olisi ollut valmis korvamaan vain 2/3 osaa rakennuksen arvosta, eli niin kutsutun päivänarvon, mikä olisi väistämättä jättänyt omistajat huonompaan asemaan kuin ennen vahinkotapahtuman aiheutumista. Käräjäoikeus piti kantajan vaatimusta perusteltuna, mitä onkin pidettävä ainoana oikeana ja kohtuullisena ratkaisuna.
Vahingonkorvausoikeudessa lähtökohta korvattavan vahingon laskemiselle on nk. täyden korvauksen periaate, jonka mukaan aiheutunut vahinko on korvattava vahingonkärsijälle täysimääräisenä. Periaatteen vastinparina voidaan pitää rikastumiskieltoa, jonka mukaan vahingon perusteella suoritettava korvaus ei saa parantaa vahingonkärsijän asemaa siitä, mitä se oli ennen vahinkotapahtumaa. Kyseessä olevan rakennuksen sisätilat oli vastikään peruskorjattu, joten talo oli vahingonhetkellä uuden veroinen. Oikeus katsoi, ettei uuden talon rakentaminen aiheuttanut sellaista ”tason parannusta”, joka olisi edellyttänyt vahingonkorvauksen alentamista. Vahingon johdosta rakennus tuhoutui käytännössä kokonaan, joten täyden korvauksen periaatteen mukaisesti kantajan tuli saada sen tilalle koko rakennus eikä vain 2/3 osaa siitä.
Irtaimistoon kohdistuneet korvausvaatimukset käräjäoikeus hyväksyi niin ikään kokonaisuudessaan. Oikeudessa kuullun kantajan asiantuntijan mukaan yhdyskuntajätteestä peräisin olevat mikrobit ja bakteerit saastuttivat kaiken talossa olleen irtaimiston vain muutamien tuntien aikana. Talo olisi pitänyt tyhjentää välittömästi vahingon aiheutumisen jälkeen, jotta enemmiltä vahingoilta olisi vältytty.
Käräjäoikeus tuomitsi kaupungin korvaamaan kantajalle rakennuksen uudelleen rakentamiskustannusten ja irtaimiston lisäksi perheen väliaikaisen asumisen kustannukset, asian selvittelykustannukset ja kantajan oikeudenkäyntikulut. Kaiken kaikkiaan tuomitun vahingonkorvauksen määrä nousi yli 700 000 euroon.
Viemärivahinko oli tässä tapauksessa syntymistavaltaan ja laajuudeltaan varsin poikkeuksellinen, mutta tuskin ainutkertainen. Kaupungin olisi vastuuvelvollisena pitänyt ryhtyä toimenpiteisiin vahingon rajoittamiseksi viipymättä. Mikäli näin olisi menetelty, todennäköisesti ainakin osa vahingosta olisi ollut estettävissä. Vahingon sattuessa ei siis pidä viivytellä, vaan toimia heti. Vahingon laadusta riippuen voi olla suositeltavaa ottaa yhteyttä asiantuntijaan asianmukaisten toimintaohjeiden saamiseksi. Ensimmäisiä kontakteja vahingon sattuessa on myös vakuutusyhtiö. Kun korvausvastuu on epäselvä tai riitainen, tai kyse on taloudellisesti merkittävästä vahingosta, on puolestaan parasta kääntyä asianajajan puoleen.
Tuomio ei ole lainvoimainen. Asian käsittely jatkuu hovioikeudessa.