Kulutusluottoihin liittyvä korkokattosääntely on viimeisen vuosikymmenen aikana kokenut merkittäviä muutoksia. Korona-ajan väliaikaisen korkokattosäännöksen soveltaminen päättyi 30.9.2021 ja nyt on palattu takaisin vuoden 2019 korkokattosääntelyn piiriin. Vuonna 2019 lakiin tehtiin merkittäviä tiukennuksia muun muassa siinä, kuinka korkeaa korkoa ja muita luottokustannuksia kulutusluotosta voidaan periä. Monet yhä voimassa olevista luottosopimuksista on kuitenkin solmittu ennen vuonna 2019 voimaan tullutta lakimuutosta. Jos vanhan lain aikana solmittujen, niin sanottujen vanhojen kulutusluottosopimusten ehdot katsotaan kohtuuttomiksi, voi luotonottajan koron ja muiden luottokustannusten maksuvelvollisuus poistua kokonaan.
Kuluttajansuojalakiin sisältyvä ensimmäinen kulutusluottoja koskeva korkosääntely tuli voimaan 1.6.2013. Korkokattosäännöksen mukaan luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko sai olla enintään 50 prosenttia lisättynä viitekoron määrällä, jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2 000 euroa. Seuraavan kerran kulutusluottojen korkokattosääntelyä uudistettiin 1.9.2019 voimaan tulleilla kuluttajansuojalain 7 luvun säännöksillä, jotka ovat nykyisin voimassa.
Uudistuksen myötä kuluttajaluottosopimuksiin määriteltiin aiempaa matalampi 20 prosentin suuruinen korkokatto. Lakimuutoksen yhteydessä poistettiin samalla 2 000 euron luottorajavaatimus, jolloin korkokattosäännös soveltuu myös yli 2 000 euron suuruisiin kuluttajaluottoihin. Korkokaton lisäksi uudistettiin säännöksiä koskien kulutusluotoista perittävien muiden luottokustannusten, kuten luoton nostamisesta ja laina-ajan pidentämisestä aiheutuvien kustannusten enimmäismäärää. Mikäli luotonantaja rikkoo kuluttajansuojalain pakottavaa korko- tai luottokustannuskattoa koskevaa sääntelyä, kuluttajan asemassa olevalla velallisella ei ole velvollisuutta maksaa luoton korkoa tai muita luottokustannuksia lainkaan.
Vanhojen eli ennen syyskuuta 2019 tehtyjen ja edelleen voimassa olevien luottosopimusten korko voi olla merkittävästi nykylainsäädännön mukaista 20:tä prosenttia korkeampi. Vakiintuneesti kulutusluottoja tarjoavat luotonantajat myönsivät niin kutsuttuja jousto- tai limiittiluottoja, joiden luottorajaksi sovittiin vähintään 2.000 euroa, jolloin vuonna 2013 voimassa ollutta 50 prosentin korkokattosäännöstä ei voinut soveltaa. Tällaisista vanhoista kulutusluotoista saatetaan siten vielä nykyäänkin vaatia jopa yli 200 prosentin korkoa.
Vanhojen kulutusluottojen kohtuuttomien ehtojen ja niiden arvioinnin kannalta merkittävä Korkeimman oikeuden ratkaisu on KKO 2015:60. Ratkaisussa on kyse tilanteesta, jossa luotonantaja oli 25.6.2013 myöntänyt kuluttajan asemassa olevalle velalliselle luottolimiittisopimukseen perustuvan toistaiseksi voimassa olevan enintään 2 000 euron määräisen luoton. Luoton ehdot olivat perustuneet luotonantajan laatimiin kuluttajaluoton yleisiin sopimusehtoihin. Luotonantaja oli myynyt saatavansa perintäyhtiölle, joka vaati kanteessaan, että velallinen on velvoitettava suorittamaan sille pääoman lisäksi viivästyskorkoa velan erääntymisestä lukien 180 vuorokauden ajalta 118,80 prosentin korkokannan mukaan ja tämän jälkeen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan. Koska kyseessä oli vanhan korkokattosäännöksen aikaan laadittu kuluttajaluottosopimus, jossa luottoraja oli ollut 2.000 euroa, ei siihen soveltunut luotonottohetkellä voimassa ollut kuluttajansuojalain vanha korkokattosäännös. Tapauksessa luotolle sovittua korkoa ei siten voinut suoraan kansallisen lainsäädännön nojalla pitää kohtuuttomana.
Tapauksessa oli ollut kyse tilanteesta, jossa vastaajana ollut velallinen ei ollut missään oikeusasteessa antanut tuomioistuimelle vastausta tai muutakaan kirjallista lausumaa. Tästä huolimatta käräjäoikeus oli pääoman maksuvelvollisuutta koskevan yksipuolisen tuomion lisäksi tuomiolla hylännyt perintäyhtiön 118,80 prosentin korkovaatimuksen selvästi perusteettomana korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan määräytyvän viivästyskoron ylittäviltä osin. Myös hovioikeus katsoi ratkaisussaan, että käräjäoikeus oli voinut hylätä kantajan korkovaatimuksen ilmeisen perusteettomana korkolain 4 §:n 1 momentin ylittäviltä osin.
Korkein oikeus otti ratkaisussaan kantaa tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuden laajuuteen kuluttajasopimuksissa sekä kulutusluotolle sovitun koron kohtuullisuuteen. Korkein oikeus sovelsi tapaukseen Euroopan unionin direktiiviä kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista eli niin sanottua sopimusehtodirektiiviä. Korkein oikeus katsoi, että tuomioistuimen tulee omasta aloitteestaan tarkastaa, onko sen käsiteltävänä olevassa asiassa kysymys sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan kuuluvasta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisestä vakiosopimusehdosta. Jos näin on, tulee tuomioistuimen ratkaisun mukaan arvioida vakiosopimusehdon kohtuuttomuutta omasta aloitteestaan, vaikka kuluttaja ei olisi kohtuuttomuuteen vedonnut. Tuomioistuimen tutkimusvelvollisuuteen ei Korkeimman oikeuden arvion mukaan myöskään vaikuta se, onko kuluttaja paikalla oikeudenkäynnissä tai tekeekö tämä asiaa koskevia väitteitä. Oma-aloitteinen tutkimisvelvollisuus on tuomioistuimella kaikissa tilanteissa.
Ratkaisun mukaan tuomioistuimen tuli siis omasta-aloitteestaan arvioida koron kohtuuttomuutta silloin, kun kuluttajan kannalta oleellisia luottosopimuksen vakioehtoja ei ole sopimusehtodirektiivissä edellytetyllä tavalla laadittu riittävän selvästi ja ymmärrettävästi. Ratkaisun mukaan ainakin luottokustannukset, etenkin luoton vuotuinen korko ja todellinen vuosikorko, ovat kuluttajaluottosopimuksen keskeisiä ehtoja kuluttajan kannalta. Ratkaisussaan selostamillaan perusteilla Korkein oikeus katsoi, ettei luottosopimuksen luottokorkoa koskevia vakioehtoja ollut laadittu riittävän selkeästi ja ymmärrettävästi, jolloin tuomioistuimen tuli viran puolesta arvioida luottokoron kohtuuttomuutta.
Harkinnassaan Korkein oikeus päätyi siihen, että ehdossa sovittu suuri luottokorko, yhdistettynä suurehkoon luottomäärään ja mahdollisesti pitkäaikaiseksi muodostuvaan velkasuhteeseen, on kuluttajan kannalta kohtuuton. Sopimusehtojen epäselvyys lisää Korkeimman oikeuden mukaan osaltaan sopimusehtojen kohtuuttomuutta kuluttajan kannalta.
Korkeimman oikeuden soveltaman sopimusehtodirektiivin mukaan sopimusehdon kohtuuttomuudesta on seurauksena ehdon mitättömyys. Toisin sanoen kohtuuton sopimusehto on jätettävä kokonaan huomiotta, kun kohtuuttomuusarviointi perustetaan sopimusehtodirektiiviin. Kohtuutonta ehtoa ei Korkeimman oikeuden mukaan voi myöskään muuttaa tai korvata lain säännökset ja kohtuullisuuden kriteerit täyttävällä uudella korkoehdolla, vaan mitättömyys merkitsee koronmaksuvelvollisuuden poistumista kokonaan. Lopputuloksena Korkein oikeus päätyi ratkaisussaan siihen, että alempien oikeuksien tuomioita, joissa 118,80 prosentin korkovaatimus oli hylätty selvästi perusteettomana, ei ollut syytä muuttaa.
Perinteisesti Suomen oikeusjärjestelmässä on lähtökohtana se, että kohtuuttomaksi todetusta sopimusehdosta on seurauksena sopimusehdon sovittelu. Toisin sanoen kohtuutonta sopimusehtoa muutetaan siten, että ehtoa ei ole enää pidettävänä kohtuuttomana. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2016:50 myötä tässä oikeustilassa on tapahtunut muutos ainakin kuluttajasopimusten osalta, joihin sovelletaan sopimusehtodirektiiviä. Ratkaisun mukaan tuomioistuimen tulee tietyissä tilanteissa arvioida vakiomuotoisen kuluttajasopimuksen ehdon kohtuuttomuus omasta aloitteestaan ja mahdollisesta kohtuuttomuudesta seuraa ehdon mitättömyys. Oikeustilan muuttuminen tältä osin johtuu Euroopan unionin oikeuden vaikutuksesta.
Yksi ratkaisun KKO 2016:50 heijastusvaikutus näyttää myös olevan, että nykyisessä kuluttajansuojalain korkokattosäännöksessä kuluttajalla ei ole velvollisuutta maksaa luoton korkoa eikä muitakaan luottokustannuksia lainkaan, mikäli luotonantaja ei noudata korkokattosääntelyä. Toisin sanoen korkokattosääntelyn ylitys johtaa lain mukaan suoraan kuluttajaluottosopimuksen korkoehdon seurauksen mitätöimiseen, koska korkoehto on lain vastainen. Seuraamus vastaa sisällöltään sopimusehtodirektiivin mukaista kohtuuttomuuden seuraamusta ja uuden korkokattosäännöksen esitöissä viitataan kyseiseen Korkeimman oikeuden ratkaisuun.
Tuomioistuimen oma-aloitteinen tutkimusvelvollisuus on poikkeus siitä siviiliprosessuaalisesta pääsäännöstä, että tuomioistuin ei saa perustaa tuomiota sellaiseen seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. On syytä huomata, että sopimusehtodirektiivi ei suinkaan koske ainoastaan kuluttajaluottosopimuksia, vaan sopimusehtodirektiiviä sovelletaan kaikkiin kuluttajien ja elinkeinonharjoittajien välillä laadittuihin sopimuksiin, joissa on käytetty elinkeinonharjoittajan laatimia vakiomuotoisia sopimusehtoja. Ainakin monelle elinkeinonharjoittajille saattaa olla uutta, että tuomioistuin voi omasta aloitteestaan tutkia ja mahdollisesti myös kokonaan hylätä kohtuuttomiksi katsomiinsa sopimusehtoihin perustuvia vaatimuksia. Seuraamus voi olla elinkeinoharjoittajan näkökulmasta ankara ja tulla yllätyksenä.